TRUST-hankkeen loppuseminaari: Meidän maailma: yksin tulleiden nuorten ylikulttuurisen kuulumisen tukeminen

Aika: 19.9.2018 klo 9:00–16:00

Paikka: PINNI B 1100, Tampereen yliopisto, Kalevantie 4, 33014 Tampereen yliopisto

Kartta kampusalueesta

TRUST on kahden vuoden ajan työskennellyt yhdessä nuorten, kansalaisjärjestöjen sekä hallinnon toimijoiden kanssa. Ylikulttuurista arkea on lähestytty nuorten omien kokemusten ja toisaalta institutionaalisten hoivakäytäntöjen kautta.

Loppuseminaarissa esitellään kokemuksia yksin tulleiden turvapaikanhakijanuorten ylikulttuurisen toimijuuden tukemisesta sekä käytäntöön sovellettavia tuloksia, joilla yksin tulleiden sosiaalista tukea ja asumista on mahdollista parantaa Suomessa.

Ylikulttuurisen kuulumisen tukeminen edellyttää nuorten toimijuuden tunnistamista, tunnustamista ja tukemista. Nuorten kotoutuminen vaatii yksilöllisiä tarveperustaisia palveluita ja tukitoimenpiteiden aloittamista heti vastaanottovaiheen alussa sekä kansallisen tason ohjeistuksia tuen järjestämisen perusteista. Seminaarissa kuulemme myös, miten monikielisyyden hyödyntäminen ja yhteiskunnallisen myötätunnon herättäminen ovat ylikulttuurisen arjen ytimessä.

Seminaari on maksuton ja mukaan mahtuu 200 henkilöä. Ilmoittautumiset viimeistään 14.09.2018 mennessä e-lomakkeella: https://elomake.uta.fi/lomakkeet/19925/lomake.html .

Tilaisuudessa on aamupala- ja kahvitarjoilu. Seminaarin ohjelmassa muutokset ovat vielä mahdollisia.

 

Tervetuloa!

Anna-Kaisa Kuusisto,

TRUST-hankkeen johtaja

 

Seminaarin ohjelma ladattavissa:

http://www.transculturaltrust.net/wp-content/uploads/2018/06/TRUST_loppuseminaari-2018_ohjelma_c.pdf

 

Ohjelma:

9:00–9:30  Aamupala ja kahvit
9:30–9:45  Tervetuloa!
9:45–10:15  Avauspuheenvuoro
       Ohjelmajohtaja Inka Hetemäki, Suomen UNICEF
10:15–10:45  TRUST-hankkeen tuloksia: Tunnustettu toimijuus ja yksilölliset tarveperustaiset palvelut
  Dosentti Anna-Kaisa Kuusisto, Tampereen yliopisto, TRUST-hankkeen johtaja
 
10:45–11:00  Kommenttipuheenvuoro
  Neuvotteleva virkamies Anna Bruun, Työ- ja elinkeinoministeriö
11:00–11:45   Nuorten inhimillinen tuki – mitä se on?
  Turvatalotoiminnan johtaja Leena Suurpää, Suomen Punainen Risti
12:00–13:00   Lounastauko (omakustanteinen)
 
13:00–13:45  Monikielisen taide- ja tunneilmaisun mahdollisuuksista
  Sanna Salmenkallio ja Ali Saad
13:45–14:30   Kulttuurinen kohtaaminen kasvotusten ja mediassa – oppimateriaalin esittely
  Tutkijatohtori Mari Pienimäki ja tutkija Jaakko Tuominen, Tampereen yliopisto
  Ali’s long journey to Australia. Lasten tekemä animaatio pakolaisuudesta
  Tutkijatohtori Mervi Kaukko, Monash University ja työryhmä
14:35–14:50  Kommenttipuheenvuoro: Luottamus syntyy yhdessä tekemällä
  Tutkijatohtori Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Tampereen yliopisto
       
14:50–15:00  Keskustelua ja seminaarin päätös
15:00–16:00  Kahvit ja Yhdessä-valokuvanäyttelyn avajaiset 

 

Maahanmuuttajat tarvitsevat toivoa ja myötätunnon politiikkaa

Kirjoitus on julkaistu alkuperäisesti Dwellers in Agile Cities -tutkimushankkeen verkkosivuilla.

Antropologi Ghassan Hagen mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on tuottaa toivoa. Kansalaisvaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tämä tarkoittaa ratkaisuja, jotka mahdollistavat hyvän elämän yhteiskunnan jäsenenä. Toivoa pidetään arkipuheessa usein epämääräisenä, ainoastaan yksilöiden käyttäytymiseen liittyvänä piirteenä. Paikoin se on yhdistetty reaalimaailmasta irrallaan olevaan optimismiin sekä saavuttamattomien utopioiden tavoittelemiseen. Monet tutkijat näkevät toivon yhteisöjen rakentumisen ja yhteiskuntarauhan kannalta tärkeänä. Myötätunto puolestaan perustuu toisen ihmisen tasa-arvoiseen kunnioitukseen. Myötätunnon tulisi herätä, jos todistamme toisen ihmisen tuskaa tai kärsimystä. Tästä tulisi syntyä halu auttaa ja luoda käytäntöjä, jotka tukevat arjen toivon syntymistä.

Suomalainen yhteiskunta ei aktiivisesti luo toivoa kaikille jäsenilleen eikä myöskään ylläpidä myötätuntoa.

Viime vuosien kiristykset turvapaikka- ja pakolaispolitiikassa ovat yksi esimerkki hallintokäytännöistä, jotka synnyttävät pelkoa ja toivottomuutta. Turvapaikanhakijat ovat saaneet ennätysmäärän kielteisiä päätöksiä ja perheenyhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitkittyneiden päätöksentekoprosessien aikana ihmiset ovat kuitenkin hiljalleen alkaneet kotoutua Suomeen: elämään on syntynyt uutta toivoa. Ironisesti tämä osoitus turvallisen ja demokraattisen yhteiskunnan kotoutumisprosessien toimivuudesta voi yksilötasolla johtaa lopulta uuden epätoivon äärelle. Ihmisiä on pakkopalautettu entisiin kotimaihinsa, joissa moni kohtaa jälleen pelkoa ja väkivaltaa, jopa kuoleman. Kotoutumisen erilaiset vaatimukset näyttävätkin tästä kulmasta katsottuna vähintäänkin kummalliselta. Turvapaikanhakijat kyllä tahtoisivat rakentaa tulevaisuutensa Suomeen, mutta määräaikaisten ja lyhyiden oleskelulupien ketjutus tai pahimmillaan kielteinen päätös vuosien oleskelun jälkeen, vievät pohjan pois elämältä.

Pakkopalautukset ja maahanmuuttajien tyly kohtelu eivät luo kenellekään toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Nykypolitiikka tuottaa myös kansalaisjärjestöissä ja maahanmuuttajien kanssa työskenteleville ihmisille toivottomuuden ja mitättömyyden tunteita. Ajan mittaan tämä johtaa siihen, ettei enää jakseta toimia paremman tulevaisuuden puolesta. Toivottomuus voi ajaa ihmisiä myös lohduttomiin tekoihin, joista esimerkkinä vastaanottokeskuksissa ja säilöönotossa tapahtuneet turvapaikanhakijoiden itsemurhat ja niiden yritykset.

Our-home_Fitzroy

Miksi Suomen olisi tarjottava toivoa ja myötätuntoa yhteiskunnan kaikille jäsenille kansallisuudesta riippumatta? Tutkijat ovat useasti todenneet, että yhteiskuntien jousto- ja selviämiskyky on kiinni käytännöistä, joilla ylläpidetään yhteiskunnallista luottamusta. Lokeroivat ja syrjivät käytännöt esimerkiksi asumisen, toimeentulon ja terveydenhuollon palveluiden saatavuuden suhteen musertavat luottamusta niin yksilöiden välillä kuin yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhteessa.

Toivo ei ole kansalaisuuteen sidottu yksilön ominaisuus, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys: toivo mahdollistaa yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen arjessa ja toimimisen paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Vahvistamalla myötätuntoa suomalainen yhteiskunta mahdollistaa sellaisten ihmisten joukon, jotka pitävät huolta toisistaan. Kysymys turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kohtelusta on Suomelle monin tavoin yhteiskuntapoliittisesti merkittävä, koska ikääntyvä Suomi tarvitsee aktiivisia ihmisiä, joilla on halu elää Suomessa sekä kyky sitoutua turvallisen ja moniarvoisen arjen rakentamiseen.

Anna-Kaisa Kuusisto & Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Dwellers in Agile Cities -tutkimushanke ja Suomen Akatemian kärkihanke TRUST, Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu

Kuvat: Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Yksin tulleiden turvapaikanhakijanuorten kuulumisen tunnetta tutkimassa

Syksyllä 2016 TRUST-hankkeen tutkijat osallistuivat Yhteiset Lapsemme ry:n ja nukketeatteri Ofelian järjestämään taidetyöskentelyyn. Työskentelyä ohjasivat taiteilijat Anne Lihavainen ja Rosamaria Bolom. Taidetyöpajat järjestettiin koulussa ja siihen osallistuivat valinnaista kuvaamataidon kurssia opiskelevat 8-9-luokkalaiset suomalaiset ja valmistavalla luokalla opiskelevat yksin Suomeen tulleet turvapaikkahakijanuoret. Kirjoitimme kokemuksistamme sekä taidetyöskentelystä Yhteiset Lapsemme 2017 kevätnumeroon. Kirjoituksen nettiversio on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

 

Aikalainen: Yksin Suomeen tulleet lapset kaipaavat runsaasti tukea

Suomeen tuli vuonna 2015 yli 3000 turvapaikanhakijalasta ja -nuorta ilman vanhempia.

Vuoden 2016 marraskuun loppuun mennessä heitä oli edelleen tullut 385. Osalla heistä on ollut mukanaan sukulaisia tai sisaruksia, mutta iso osa on tullut kriisialueilta täysin ilman perhettään.

Valtaosa lapsista on 14–17-vuotiaita, mutta joukossa on myös vauvoja. Muutosta on tapahtunut paitsi Suomeen saapuneiden lasten määrissä, myös heidän ikäjakaumassaan. Siinä missä lapset aiemmin olivat useimmiten lähempänä 16–17 ikävuotta, nyt yhä useampi on lähellä 14:ää vuotta.

Nämä lapset ja nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea kotoutumisessa ja sopeutumisessa.

– Tavallisesti käytössä olevat integraatiopyrkimykset ja kotouttamistoimet liittyvät vahvasti kansallisvaltioon. Ne eivät toimi näille lapsille. Yksin tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat ovat ylikulttuurisia toimijoita. Tukea tarvitaan tämän heidän oman toimijuutensa ja taitojensa kehittämiseen, sanoo Akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen.

Kuusisto-Arponen ja tutkijatohtori Kirsi Peltonen ovat tutkijoina kahdessa Suomen Akatemian kärkihankkeessa, joissa tutkitaan ja kehitetään yksin maahan tulleiden lasten tukea. Kuusisto-Arposen hankkeessa tutkitaan lasten ylikulttuurista kuulumista ja sen tukemista, Peltosen hankkeessa kehitetään lapsille psykologisen tuen mallia.

 

Haastattelu: Hanna Hyvärinen, kuvaus ja editointi: Jonne Renvall

Kuusisto-Arposen ryhmän tutkimus sijoittuu kaikkiaan neljälle toimintakentälle: kouluun, nuorten asumisyksiköihin, lapsi- ja nuorisotyöhön sekä hallintoon, esimerkiksi perheenyhdistämisen politiikkaan.

– Kaikissa näissä täytyy tukea lasten ja nuorten kuuluvuutta.

Kenttätyötä tehdään Suomessa esimerkiksi kouluissa sekä taidetyöpajoissa.

– Meitä kiinnostaa erityisesti se, miten sosiaaliset suhteet muodostuvat. Työpajoihin osallistuvat ovat valmistavan luokan oppilaita ja suomalaisia nuoria, joilla on yhteinen taideprojekti.

Lisäksi aineistoa kerätään Saksassa ja Ruotsissa, missä on jo tehty erilaisia sosiaalisen tuen kokeiluja. Tarkoitus on kartoittaa hyviä käytänteitä ja tuoda niitä myös Suomeen.

Kuusisto-Arposella on taustallaan viisivuotinen Akatemiatutkija-hanke, joka liittyy lasten ja nuorten kuulumisen tunteeseen yleensä ja erityisesti tilanteessa, jossa on jouduttu pakenemaan sotaa tai konfliktia.

Akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen ja tutkijatohtori Kirsi Peltonen ovat tutkijoina kahdessa Suomen Akatemian kärkihankkeessa, joissa tutkitaan ja kehitetään yksin maahan tulleiden lasten tukea.

Peltosen hankkeessa pyritään rakentamaan yksin tulleille maahanmuuttajalapsille sopivaa psykologisen tuen mallia, jonka avulla voitaisiin sekä ehkäistä vakavia psyykkisiä oireita että hoitaa niitä.

– Vaikka kaikki lapset eivät voi hirvittävän huonosti, osalla on vakavia psyykkisiä ongelmia. Osa lapsista on kokenut todella raakoja traumatilanteita ja osalla on moninaista traumahistoriaa. Nykyisellään suomalaisen psykiatrisen hoidon järjestelmän on vaikea vastata tällaiseen kysynnän määrään ja laatuun, Peltonen sanoo.

Aiemmin Peltonen on tutkijatohtorihankkeessaan ollut tuomassa Suomeen Saksassa kehitettyä terapiamenetelmää, joka tunnetaan narratiivisena altistusterapiana. Se on kehitetty nimenomaan posttraumaattisten häiriöiden hoitoon, mutta kokemuksia menetelmän käytöstä lapsilla on toistaiseksi vähän. Lisäksi menetelmä ei vastaa määrälliseen tarpeeseen.

– Nyt meneillään olevassa Akatemian kärkihankkeessa tarkoitus on kehittää matalan kynnyksen psyykkisen tuen malli, jota voidaan käyttää nuorten asumisyksiköissä, kuten ryhmä- ja perheryhmäkodeissa ja joka ei leimaa ketään, Peltonen kertoo.

Yleisen tuen lisäksi tavoitteena on löytää keinoja seuloa ne lapset ja nuoret, joilla on vakavampia psyykkisiä ongelmia ja jotka eivät pärjää pelkällä matalan kynnyksen tuella.

Peltosen tutkimusasetelma on empiirinen. Tutkimuksen teossa pyritään käyttämään satunnaistettuja koe- ja kontrolliryhmiä. Toiselle ryhmälle annetaan pelkästään vakauttavaa, toiselle ensin vakauttavaa ja sitten altistavaa hoitoa.

– Tähän liittyy tietenkin isoja eettisiä kysymyksiä, etenkin kun puhutaan todella haavoittuvista yksilöistä. Samalla empiirinen asetelma on kuitenkin paras tapa testata menetelmien toimivuutta.

Peltosen mukaan vakauttava ja altistava hoito ovat juuri nyt kuumia kysymyksiä tutkimuskentällä. Siksi hankkeessa pyritään saamaan vastauksia myös siihen, kumpaa tulisi milloinkin käyttää.

– Oma mielipiteeni on, että molempia tarvitaan. Siksi mallimme lähtee siitä, että kaikki saavat ensin vakauttavaa hoitoa. Ketään ei ohjata altistavaan hoitoon ennen kuin pohja on niin sanotusti kunnossa.)

Hankkeessa on pilottivaiheessa mukana kaksi tamperelaista asumisyksikköä ja kaksi helsinkiläistä asumisyksikköä. Pilotin jälkeen hoidon mallia on tarkoitus jakaa kaikkiin Suomen alaikäisyksiköihin eräänlaisena työkirjana maahanmuuttoviraston mielenterveystyöryhmän kautta.

– Paljon on siis tavoitteita kahdelle vuodelle. Pitää kehittää malli, kokeilla ja tutkia sitä ja lopuksi jakaa se käyttöön.

 

Molemmat tutkijat ovat työskennelleet yksin tulleiden lasten parissa jo aiemmissa tutkimushankkeissaan. Kerta toisensa jälkeen heitä jaksaa hämmästyttää se, että vaikka lapsilla on taustallaan rankkoja kokemuksia, ja tuen tarve on iso, lapsilla on myös paljon voimavaroja.

– Lapset ovat yksin, ja perheen kaipuu on kova. Useimmat eivät myöskään koskaan tule saamaan perhettään Suomeen, kiitos nykyisten perheenyhdistämisen ehtojen. Silti lapset ovat hirveän valovoimaisia. Heillä on uskomattomia resursseja, kun ajattelee, millaisen myllytyksen läpi he ovat jo joutuneet menemään, Kuusisto-Arponen sanoo.

Vuonna 2015 lasten vuoksi tehtiin 20 perheenyhdistämishakemusta, joista 5 hyväksyttiin. Kuusisto-Arposen mukaan luvut kertovat ennen muuta siitä, että valtaosa yksin tulleista lapsista ei edes hae perheenyhdistämistä.

– Siitä on tehty niin vaikeaa, etteivät useimmat edes pysty tekemään hakemusta. Ei ole rahaa, eikä papereita tai viisumeita. Ja he, jotka hakemuksen onnistuvatkin tekemään, saavat todennäköisesti nykykriteereillä kielteisen päätöksen.

Kaikesta tästä huolimatta Suomeen tulleilla lapsilla on tutkijoiden mukaan kova tahto sopeutua, oppia kieltä ja saada suomalaisia ystäviä. Siksi olisi tärkeää, ettei lapsia uhriuteta, vaan nimenomaan tuetaan eri tavoin ja kunkin omien voimavarojen mukaan.

– Kyse on ennen kaikkea lapsista ja nuorista. Heidän pitää voida myös nauttia elämästä. Koko ajan ei pitäisi olla ahdistunut tai huolissaan, eikä koko elämä saa olla vain traumojen käsittelyä. Olisi kivaa, jos joskus olisi vain kivaa.

 

Yksin tulevat lapset lukuina

Vuonna 2015 Eurooppaan tuli peräti 95 000 lasta ilman omaa huoltajaa.

Valtaosa heistä on sijoittunut Saksaan tai Ruotsiin. Ruotsiin yksin tulleita lapsia saapui vuonna 2015 noin 34 000.

Suomeen on aiempina vuosina saapunut vuosittain noin 150–200 yksin tullutta lasta.

Vuonna 2015 Suomeen 3024 lasta ilman perhettä. Vuonna 2016 heitä oli marraskuun loppuun mennessä tullut 384.

Valtaosa tulijoista on poikia.

Lähtömaiden kärjen muodostavat Afganistan, Syyria, Irak ja somalia.

 

Akatemian kärkihankerahoitus

Uusi rahoitusmuoto, jonka tarkoituksena on saada olemassa olevaa tutkimustietoa entistä paremmin hyötykäyttöön.

Hakemuksia tuli vuonna 2016 noin 600, joista 101 rahoitettiin. Tampereen yliopisto sai neljä kärkihanketta.

Hankkeet ovat kaksivuotisia.

 

Teksti Hanna Hyvärinen

Kuva Jonne Renvall

___

Tämä kirjoitus on julkaistu alkuperäisesti 26.1.2017 Aikalainen 1/2007 -julkaisussa.