Maahanmuuttajat tarvitsevat toivoa ja myötätunnon politiikkaa

By: TRUST-team

Kirjoitus on julkaistu alkuperäisesti Dwellers in Agile Cities -tutkimushankkeen verkkosivuilla.

Antropologi Ghassan Hagen mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on tuottaa toivoa. Kansalaisvaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tämä tarkoittaa ratkaisuja, jotka mahdollistavat hyvän elämän yhteiskunnan jäsenenä. Toivoa pidetään arkipuheessa usein epämääräisenä, ainoastaan yksilöiden käyttäytymiseen liittyvänä piirteenä. Paikoin se on yhdistetty reaalimaailmasta irrallaan olevaan optimismiin sekä saavuttamattomien utopioiden tavoittelemiseen. Monet tutkijat näkevät toivon yhteisöjen rakentumisen ja yhteiskuntarauhan kannalta tärkeänä. Myötätunto puolestaan perustuu toisen ihmisen tasa-arvoiseen kunnioitukseen. Myötätunnon tulisi herätä, jos todistamme toisen ihmisen tuskaa tai kärsimystä. Tästä tulisi syntyä halu auttaa ja luoda käytäntöjä, jotka tukevat arjen toivon syntymistä.

Suomalainen yhteiskunta ei aktiivisesti luo toivoa kaikille jäsenilleen eikä myöskään ylläpidä myötätuntoa.

Viime vuosien kiristykset turvapaikka- ja pakolaispolitiikassa ovat yksi esimerkki hallintokäytännöistä, jotka synnyttävät pelkoa ja toivottomuutta. Turvapaikanhakijat ovat saaneet ennätysmäärän kielteisiä päätöksiä ja perheenyhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitkittyneiden päätöksentekoprosessien aikana ihmiset ovat kuitenkin hiljalleen alkaneet kotoutua Suomeen: elämään on syntynyt uutta toivoa. Ironisesti tämä osoitus turvallisen ja demokraattisen yhteiskunnan kotoutumisprosessien toimivuudesta voi yksilötasolla johtaa lopulta uuden epätoivon äärelle. Ihmisiä on pakkopalautettu entisiin kotimaihinsa, joissa moni kohtaa jälleen pelkoa ja väkivaltaa, jopa kuoleman. Kotoutumisen erilaiset vaatimukset näyttävätkin tästä kulmasta katsottuna vähintäänkin kummalliselta. Turvapaikanhakijat kyllä tahtoisivat rakentaa tulevaisuutensa Suomeen, mutta määräaikaisten ja lyhyiden oleskelulupien ketjutus tai pahimmillaan kielteinen päätös vuosien oleskelun jälkeen, vievät pohjan pois elämältä.

Pakkopalautukset ja maahanmuuttajien tyly kohtelu eivät luo kenellekään toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Nykypolitiikka tuottaa myös kansalaisjärjestöissä ja maahanmuuttajien kanssa työskenteleville ihmisille toivottomuuden ja mitättömyyden tunteita. Ajan mittaan tämä johtaa siihen, ettei enää jakseta toimia paremman tulevaisuuden puolesta. Toivottomuus voi ajaa ihmisiä myös lohduttomiin tekoihin, joista esimerkkinä vastaanottokeskuksissa ja säilöönotossa tapahtuneet turvapaikanhakijoiden itsemurhat ja niiden yritykset.

Our-home_Fitzroy

Miksi Suomen olisi tarjottava toivoa ja myötätuntoa yhteiskunnan kaikille jäsenille kansallisuudesta riippumatta? Tutkijat ovat useasti todenneet, että yhteiskuntien jousto- ja selviämiskyky on kiinni käytännöistä, joilla ylläpidetään yhteiskunnallista luottamusta. Lokeroivat ja syrjivät käytännöt esimerkiksi asumisen, toimeentulon ja terveydenhuollon palveluiden saatavuuden suhteen musertavat luottamusta niin yksilöiden välillä kuin yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhteessa.

Toivo ei ole kansalaisuuteen sidottu yksilön ominaisuus, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys: toivo mahdollistaa yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen arjessa ja toimimisen paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Vahvistamalla myötätuntoa suomalainen yhteiskunta mahdollistaa sellaisten ihmisten joukon, jotka pitävät huolta toisistaan. Kysymys turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kohtelusta on Suomelle monin tavoin yhteiskuntapoliittisesti merkittävä, koska ikääntyvä Suomi tarvitsee aktiivisia ihmisiä, joilla on halu elää Suomessa sekä kyky sitoutua turvallisen ja moniarvoisen arjen rakentamiseen.

Anna-Kaisa Kuusisto & Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Dwellers in Agile Cities -tutkimushanke ja Suomen Akatemian kärkihanke TRUST, Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu

Kuvat: Kristiina Korjonen-Kuusipuro